Havahtunut – 2. Villi

"Dataa on enemmän kuin luulin, mutta ei se auta jos en saa tuota helvetin koodia murrettua!" punapää äyskähti työpöytänsä äärestä.

     "Rauhoitu Diana, meillä on aikaa."

"Meillä ei vittu ole aikaa, koko järjestelmä kaatuu kohta, dataa on yksinkertaisesti liikaa. En voi päästä sitä meidän palomuuriemme ohi, ennen kuin murran koodin. Ne ovat varmasti varustautuneet tietomurtoon."

     Näytöllä vilisi numeroita ja kirjaimia niin nopeasti, ettei yksikään ihminen kykenisi lukemaan sitä kaikkea. Diana luotti kuitenkin tietokoneeseensa, huolimatta sen iästä ja osista, joista se oli koottu.

"Helvetti! Jaron, juokse ylös generaattorille. En saa tätä pysäytettyä, se tappaa kaiken virran koko rakennuksesta!"

Ensimmäiseksi sammuivat tietokoneen näytöt.

Ja sitten, aivan sadasosasekuntien päästä, vain pienellä viiveellä ilmastointi lakkasi hurisemasta ja valot sammuivat, lukuun ottamatta pienenpienellä varageneraattorilla toimivia sinertäviä hätävaloja. Diana kiitti onneaan, että sähköt olivat menneet juuri silloin, kun Jaron oli rynnännyt ovista ulos – sähköistetyt ovet olivat jääneet auki, eikä punapään tarvitsisi kököttää yhdessä huoneessa koko korjausprosessin aikaa.

Punapää nousi hetkessä ylös tajutessaan, että kaikki eivät välttämättä olleet niin onnekkaita.

Makuutilan ovi oli tiukasti jumissa, ja mykkä Audrey yksin sen toisella puolella.

Diana jyskytti metalliovea nyrkillään. "Audrey!? Sähköt menivät poikki, mutta Jaron on korjaamassa niitä. En usko, että tässä menee kauan."

Laiha tyttö istui oven toisella puolella selkä vasten ovea. Hän oli kauhuissaan. Suljettu tila muistutti liikaa siitä, missä hän oli elänyt kaksi kolmannesta elämästään. Hän oli ollut vankina yhdessä ainoassa huoneessa.

Audrey päästi vaikertavan nyyhkäyksen. Siitä ei ollut kauan, kun ovi oli jäänyt auki ja hän oli karannut. Ethew oli löytänyt hänet, ja piilottanut kotiinsa, josta Sam oli hänet pelastanut ja tuonut tänne. Hänen uuteen kotiinsa.

Tila tuntui ahtaalta, kuin seinät olisivat liikkuneet yhä lähemmäs ja lähemmäs. Happi tuntui pakenevan keuhkoista. Audrey kuuli kyllä Dianan äänen vaimeana oven läpi, mutta puhe puuroutui hänen korvissaan, eikä hän ymmärtänyt enää sanaakaan.

"Audrey, hengitä syvään. Tiedät, että tämä ei ole sama asia, kuin missä olet ollut." Ei Diana tarkalleen tiennyt missä Audreyta oli pidetty, mutta ahtaita tiloja tyttö kammoksui kuollakseen. Siitä hän oli kuitenkin varma, että Audrey oli ollut yhtiön vankina, mutta kukaan ei ollut osannut kysyä sen tarkemmin, eikä tyttö ei osannut puhua eikä kirjoittaa. Audreyn historia oli yhä hämärän peitossa. He eivät olleet vielä keksineet tapaa, kuinka Audrey voisi kertoa sen heille.

Valot välähtivät päälle, ilmastointi hurahti käyntiin ja ovi aukesi ja sulkeutui. Audrey syöksyi Dianan kaulaan nyyhkyttävänä, epätoivoisena ihmisriekaleena.

Metalli kumahteli askelten alla, ja Jaron murahti portaikosta: "Korjattu on, järjestelmä vain ylikuormittui. Diana, mene töihin, tai tämä voi tapahtua uudelleen."

"Ja Audrey, ehkä voisit tulla samaan huoneeseen meidän kanssamme, ihan vain varmuuden vuoksi jos vika uusiutuu."

 - - - -

Tunnelma oli painostava. Kaikki pysyivät vaiti, odottivat herra Swiftin puhuvan."Hallitus luottaa teihin. Yhteiskunta luottaa teihin. "

Yvonne Johansson – laitoksen toimitusjohtaja tuijotti lasittuneesti eteensä, kunnes vihdoin puhui. "Meillä on tasan yksi keino pitää V.I.L.M.A. :n kehittäminen yllä. Ja siihen keinoon minä tarvitsen teitä kaikkia. Erityisesti sinua, Carly. Saat kaikki resurssit käyttöösi, mitä vain tarvitset."

     "En ole vielä edistynyt tutkimusteni kanssa", totesin. "Ilman dataa tutkimukset tulevat olemaan haastavia. Tiedot koehenkilöstäkin ovat kadonneet. Kaikki tieto on kadonnut. En minä voi meille tyhjästä taikoa sitä, mitä olen työstänyt kaksi vuotta."

     "Älä välitä koehenkilöstä – meillä on sinulle tarjota vaihtoehto. Ronald, saattaisitko meidät pohjakerrokseen. Nyt."

Pohjatason tukija Ronald Grey nousi ylös, ja hallituksen edustaja herra Swift nousi heti hänen jälkeensä. Kenellekään ei jäänyt epäilyksen siementäkään siitä, oliko Swift tulossa mukaan. Johanssonin leukapielet kiristyivät hänen viittoessaan minua nousemaan.

Minä, Johansson, Grey, sekä herra Swift kuljimme ulos kokoussalista, kävelimme portaat alas, ja lopulta saavuimme minulle tuntemattomaan aulaan, jossa oli kaksi läpinäkyvää painottomuushissiä. "Ole hyvä", Grey sanoi ja viittasi minua astumaan hissiin.

En ollut koskaan pitänyt painottomuushisseistä, ne saivat olon tuntumaan turvattomalta. Grey ohjeisti hissiä laskemaan minut yhteen kellarikerroksista.

Lopetin laskemisen kymmenennen kellarikerroksen jälkeen. Jokaisen kerroksen hissiaula oli identtinen, niin oli sekin jonne saavuin.

Muut saapuivat perässä, ja Grey väläytti kulkusiruaan ovelle – se aukesi sulavasti ääntäkään päästämättä. Astuimme sisään.

Käytävä oli tyhjä, vain hyvin pehmeä ilmastoinnin humina täytti tilan. Olimme todennäköisesti pohjatason tutkijoiden tiloissa, mutten voinut olla varma. Yhtiön tilat olivat valtavat, enkä vielä näinäkään päivinä tiennyt puoltakaan, mitä rakennuksessa tehtiin.

Grey johdatti meidät sisään toisesta ovesta vasemmalta. Näky pysäytti minut, tunsin viileän humahduksen vatsassani. "Saanko esitellä ylpeänä uuden työkalusi, neiti Swan", Grey sanoi jähmeästi hymyillen.

     "Swain", korjasin hermostuneesti ja tuijotin näkyä lasittuneesti.

Tyttö nukkui huoneessa lasin takana, hän oli käpertynyt kerälle ja näytti varsin ihmiseltä. Mutta minä tiesin, että se oli villi. Minun uusi työkaluni.

"Kuinka tämän pitäisi pelastaa V.I.L.M.A. -ohjelman katoaminen?" Swift kysyi ihmeissään. Kukaan ei vaivautunut vastaamaan hänelle. Ilmeisesti hallituksen tungettelevista ihmisistä ei pidetty kovinkaan paljon. Enkä minä edes olisi osannut vastata. Villi ei toisi kadonnutta dataa takaisin, se vain mahdollistasi kokeet.

Johansson kääntyi minun puoleeni. "Carly, tässä on koehenkilösi. Sen DNA- poikkeaa aavistuksen omastamme, eikä sitä ole sirutettu. Uskoisin kuitenkin, että villi toimii mainiosti, ellei täydellisesti. Voit vapaasti käyttää sitä kokeissasi."

Tuijotin näkyä ahdistuneena. En tuntenut oloani kotoisaksi näin vieraalla maaperällä. Villi. Ihminen, joka oli syntynyt kaukana yhteiskunnasta, kaukana laeista tai sivistyksestä. Se oli eri lajia.

Villi nousi vuoteelta, asteli WC-istuimen luokse, nosti mekkonsa helmaa ja teki tarpeensa. Ja me katselimme. Lasin täytyi olla peililasia, sillä villi ei kiinnittänyt meihin huomiota. Tai sitten se ei vain välittänyt.

Se pesi kätensä. Olin yllättynyt. Takkuinen hiuskuontalo olisi kaivannut pesua myöskin, mutta huoneessa ei näyttänyt olevan sen kummempia peseytymistarvikkeita.

Grey käveli ovelle, ja avasi sen. "Mitä sinä teet?" pihisin. Johansson huiskaisi kättään vähättelevästi. Grey taisi viettää aikaansa enemmänkin täällä alhaalla.

Villin olemus muuttui hetkessä. Grey asteli villin eteen tyynesti, mutta villin kädet pusertuivat nyrkkeihin ja kasvot vääristyivät raivosta. Enää ei ollut epäilystäkään peililasin olemassaolosta.

Oven avauduttua lasi muuttui molemminpuoliseksi, ja villi saattoi nähdä meidät. Grey huikkasi ovenraosta: "Tule katsomaan uutta koekaniiniasi, Swan."

     En korjannut häntä, kurkkuni tuntui kuivalta.

Kävelin huoneeseen äärimmäisen hermostuneena. Haroin kädelläni Greyn kättä, mikä tahansa tuki olisi kelvannut lohdutukseksi. Villi seisoi hetken paikoillaan, sen silmät siristyivät ja se virnisti.

Seuraavassa hetkessä minä olin maassa, kiskottuna keskelle huoneen lattiaa. Villi oli vahva, se piti minut toisella kädellään maassa ja kohotti nyrkkinsä.

Kasvot kuvastivat suunnatonta määrää raivoa ja vihaa, en tiennyt mitä olin tehnyt ansaitakseni tuon kaiken. Nyrkki pysyi kohotettuna, ja lopulta villi löi. Grey ryntäsi estämään, mutta ei ollut tarpeeksi nopea. Tuntui kuin mies olisi viivytellyt ikuisuuden.

Huone pyöri, makasin lattialla. Kuulin ähkimistä, ja sitten sähkövirran rätinän. Epäselvää puhetta – en saanut siitä enää selvää.

Oli vain kipu, jollaista en ollut koskaan kokenut.

 - - - -

Valkoista. Liian kirkasta valkoista. Silmiin sattui.

Katto, kattolaatat. Valkoista, voimakasta valkoista.

Siristelin silmiäni, yritin tutkia ympäristöäni. Iho tuntui hellältä, lakanat hankasivat.

Makasin jonkinnäköisessä sairashuoneessa. Siellä oli vain liian kirkasta.

Nousin istumaan, minua heikotti. Mitä oli tapahtunut? Villi. Villi oli hyökännyt kimppuuni.

Hetken istuttuani ja sen jälkeen seisottuani paikallaan uskaltauduin ottamaan muutaman varovaisen askeleen.

Samalla huoneen ovi kävi. "Hei, Carly. Oletko jo kunnossa?" Johansson kysyi. Nyökkäsin varovasti, vaikken ollutkaan ihan varma.

"Hyvä. Olen pahoillani välikohtauksesta, Ronald luuli villin olevan jo rauhoittunut. Mutta luulisin veteen sekoitetun rauhoituslääkkeen tekevän hänestä yhteistyökelpoisen. Uskoisin, että voit aloittaa kokeesi jo huomenna."

     Huomenna. En uskonut olevani valmis kohtaamaan villiä uudelleen. En todellakaan jo huomenna.

     Johansson huomasi epävarmuuteni. "Meidän on toimittava nopeasti, herra Swift vei hallitukselle varmasti terveiset, jotka optimistisinkin ymmärtää huonoiksi uutisiksi."

Ovi aukeni jälleen, ja Wein käveli sisään aviomiehensä perässään.

Molemmat esittivät pahoittelunsa, Wein näytti kuitenkin hieman poissaolevalta. "Olen pahoillani, Carly, jäisin pidemmäksi aikaa, mutta minun on mentävä. Työkomennus", Ethew, Weinin mies mutisi.

     Johansson vilkaisi Ethewiä ihmeissään, mutta ei virkannut mitään. Tai ehkä minä vain tulkitsin liikaa, olinhan yhä täynnä lääkkeitä.

"Olethan varovainen", Wein sanoi puolisolleen ja suukotti miestään suupieleen.

     "Aina", Ethew vastasi.

 - - - -

Auringon laskiessa Ethew viimein saavutti Samin. Ethew tiesi olevansa reilusti myöhässä, hän näki Samin ärtyneen ilmeen jo kaukaa.

"Luulin jo ettet ole edes tulossa. Meinasin jo palata takaisin mukanani typerät pelastussuunnitelmat, joita emme ole koskaan edes miettineet."

     "Olen pahoillani, minulla kesti pidempään kuin luulin. Vaimoni ystävä loukkaantui jossakin tapaturmassa. Luulen, että se liittyy siihen, mitä he piilottelevat neljännessätoista kellarikerroksessa."

"Eivätkö he sitten sanoneet siitä mitään?"

     "Eivät minulle. Mitä hittoa minä teen turvallisuuspäällikkönä, jos en edes tiedä mitä kellarikerroksissa tapahtuu."

     "Älä minulta kysy, en minä ole koskaan ymmärtänyt heitä. Käske vaimosi tiedustella ystävältään mitä siellä tapahtui. Tai Audreykin ehkä tietäisi, hän on saattanut olla siellä itsekin. "

     "Paska, unohdin ne vaatteet."

     "Äh, joudut pian kuitenkin palaamaan, voit hommata ne silloin."

     Ethew mutisi myöntävästi ja kohautti olkiaan.

Miehet vilkaisivat jo tummaa iltataivasta. "Parempi kai vain alkaa nukkua. Huomisesta tulee pitkä päivä", Sam mutisi toiselle. "Turha se on enää jatkaa matkaa, joudumme yöpymään täällä. Ja siitä saat syyttää ihan vain itseäsi."

Sam nukahti lähes heti, välittämättä pistelevästä hiekasta, tai kylmyydestä joka oli seurannut heti auringonlaskun jälkeen.

Ethew sen sijaan ei voinut nukkua. Jälleen kerran hän oli jättänyt vaimonsa keskelle yhteiskunnan aivopesua, valehdellut hänelle ja paennut pelastamaan maailmaa. Ainakin hän toivoi olevansa oikeassa. Jos hän oli liittynyt väärään väkeen, heidän koko perheensä kärsisi.

Jos hän paljastuisi, tietenkin.

 - - - -

Eihän siinä mennytkään kuin muuuutama kuukausi. :D Toivottavasti muistatte vielä jotakin, jos ette niin lukekaa toki ensimmäinen osa!

Rakentelin osan vähän pala kerrallaan, ja joidenkin kohtausten kuvat on kuvattu ikuisuus sitten, ja en ollutkaan niihin enää kovin tyytyväinen, mutta en kaikkia näitä tyytymättömiä kuvia jaksanut uusia. Muutamassa peräkkäisessä kuvassa esimerkiksi on sama pose, ja porukka näyttää kivettyneeltä. 

Tekstikin on pätkissä kirjoitettua, joidenkin kuvien alle kirjoitetut tekstit on vähän väkisin väännetyn oloisia, joitakin kohtauksia oli hurjan kiva kirjoittaa.

Toivottavasti seuraava osa tulee ennen ensi joulua! :D

Kertokaahan mietteitänne kommenteissa, niitä on hurjan mukava lukea! :)