lauantai 15. huhtikuuta 2017

Havahtunut – 3. Myrskypilviä

Puolisen vuotta viimeisimmästä osasta, virkistäkäähän muistia lukemalla aikaisemmat osat ensin, jos tuntuu ettei muista enää mistään mitään.

Villin tarkkaileminen oli omalla kieroutunella tavallaan kiehtovaa. Villi, lähes eläin, käyttäytyi välillä ehkä liiankin inhimillisesti. Raukeammin tosin, se nukkui lähes kaiken aikaa – mutta se oli todennäköisesti rauhoittavien vaikutusta. Meidän oli mahdotonta testata V.I.L.M.A.:n esiasteita villiin, ellei se ollut lääkittynä. 
   Vielä emme olleet onnistuneet: V.I.L.M.A. sai villin lähinnä aggressiiviseksi, eikä ainoakaan ohjeistettu käyttäytyminen pureutunut villin aivoihin.
Oli kulunut vain neljä päivää siitä, kun Johansson oli esitellyt uuden työkaluni minulle, neljä päivää siitä kun villi oli hyökännyt kimppuuni. Ja jokaisen päivän olin käyttänyt edellistä ahkerammin. Ruiskeen olisi valmistuttava pian. Hallitus hengitti niskaamme. Yhtiössä kiiri huhuja kapinoista. Emme voineet hallita kansalaisia, ja heidän mielensä vinoutuivat ja he sairastuivat. Sairauden nimi oli hulluus, ja olin kuullut viranomaisten lähettäneen kolme kapinallista pois heidän kehoistaan. Heidän sielunsa oli siirretty vastasyntyneisiin kuoriin, heistä oli tullut pieniä, viattomia vauvoja. 
Tarkkailuhuoneen ovi aukesi ja työtoverini Ronald Grey astui sisään.
"Vielä täällä", Grey paremminkin totesi kuin kysyi.
   "Vielä. Tiedäthän, aikaa valuu hukkaan. On syntynyt ryhmiä – kapinallisia. Kaupungissa on jälleen rikollisuutta." Rikollisuus oli kirosana, jota kukaan ei ollut lausunut vuosikymmeniin. Hairahdukset kitkettiin varhain pois, koulussa lapset kasvatettiin tuntemaan oikea ja väärä. Heidän aivoihinsa istutettiin kaikki tarvittava tieto, kaikki oikea tieto, jota he koskaan tarvitsisivat. Mutta nyt jotain oli tapahtunut, ja sitä tapahtui kaiken aikaa. Sivilisaatiomme uhkasi murentua palasiksi.
Grey ei vastannut mitään, siirtyi vain vierelleni tarkkailemaan villiä. 
   "Rakennuksessa ei ole enää juuri ketään, laita hälyttimet päälle jos lähdet viimeisenä", Grey murahti ja jätti minut jälleen yksin villiä tarkkailemaan.
Palattuani työhuoneeseeni – joka oli siirretty samaan kellarikerrokseen kuin villi – löysin parhaan ystäväni Weinin istuvamasta huoneen sohvalla. "Wein, mitä sinä teet täällä vielä?"
Wein nousi seisomaan, hänen hartiansa tutisivat. Näin kyynelen valuvan ystäväni poskea pitkin. Hän pyyhkäisi sen pois, mutta seuraava valui välittömästi toista poskea pitkin.
"Carly, minä luulen… minä luulen että Ethew on sekaantunut johonkin hämärään. Palattuaan työkomennukseltaan hän on käyttäytynyt entistä kummallisemmin, ja kyselee jatkuvasti mitä sinä teet täällä. Enkä minä tiedä, uskallanko kertoa hänelle. Enhän minäkään saisi oikeasti tietää tästä. Ja… ja tänään… minä näin kun hän latasi kulkusirulleen jotain… ja minä pelkään että hän tekee jotain laitonta."
Wein puhkesi nikottelevaan itkuun, hautasi kasvonsa käsiinsä ja vain nyyhkytti. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja kuiskasin. "Kaikki järjestyy. Ei Ethew tee mitään laitonta, hän on turvallisuusyksikön päällysmies. Ei hän voisi tehdä mitään väärää."
   "En minä tiedä, pelkään vain hänen puolestaan. Me olemme saamassa pian vauvankin. Siihen ei ole enää montaa päivää. Sielunsiirtäjät ovat jo valmistautumassa."
"Wein rauhoitu, olen varma että asiat vielä sujuvat. Kysy Ethewiltä mitä hän teki, jos se jää painamaan mieltäsi."
   Wein nyyhkäisi ja nyökkäsi. 
Surkeana olevan ystäväni lähdettyä kotiin päätin työskennellä vielä hetken. Jos edellinen esiaste V.I.L.M.A.:sta ei toiminut, olisi kehitettävä uusi. Olisi työskenneltävä niin kauan, kunnes se toimisi. 
Illan valuessa yhä lähemmäs yötä, en voinut estää pieniä, epävarmoja huokauksiani. Entä jos en vain ollut tarpeeksi kyvykäs? Jos Johansson oli valinnut aivan väärän henkilön ratkaisemaan  tämän suuren yhteiskunnallisen ongelman? 
Muutamaa tuntia myöhemmin nousin vihdoin työpöytäni äärestä. Juuri tällä hetkellä halusin vain kotiin, nukkumaan ja syömään, mutta ehkä sitä ennen ottaisin kuuman kylvyn.
Työnsin oven auki ja astuin hämärälle käytävälle. Ja pysähdyin välittömästi.
Niin pysähtyivät myös kaksi jalkaparia.
Tuijotin kahta miestä edessäni. Toista en ollut koskaan nähnytkään, ja resuisesta ulkonäöstä päätellen hänen ei todellakaan kuuluisi olla täällä. Kuten ei myöskään Ethewin – turvallisuuspäällikkö tai ei, neljästoista kellarikerros oli huippusalainen, samoin kulkukoodi joka aukaisi neljännentoista kerroksen ovet. Tiesin jokaisen työntekijän nimeltä, jolla oli lupa talsia näitä käytäviä. Eikä Ethew Collins ollut yksi heistä.
"Tuota, Carly, mitä sinä teet täällä vielä?" Ethew kysyi.
   "Parempi kysymys on: mitä sinä teet täällä? Tai hän? Tämä on salaista aluetta, minä hälytän vartijat!" Sopersin hermostuneesti, ja yritin olla välittämättä siitä tosiasiasta, että lähes kaikki vartijat olivat Ethewin alaisia.
"Älä yritä mitään", mies Ethewin vieressä murahti vaarallisesti. 
Mutta minä yritin, käännähdin ympäri ja säntäsin juoksuun. Juoksin pitkin kapeita käytäviä, tietämättä minne mennä.
Mutta yritykseni juosta korkokengillä oli naurettava, ja kaaduin lattialle. Kova lattia raastoi jalkojani, mutta en voinut pysähtyä. Miehet olivat aivan perässäni, mutta saattaisin ehtiä jonnekin – minne tahansa. Vilkaisin ovea vasemmalla, Grey saattaisi vielä olla villin tarkkailuhuoneessa.
Kiskaisin huoneen oven auki ja lukitsin sen. Nojasin ovea vasten ja yritin miettiä vaihtoehtojani. Minulla ei ollut hälytyssirua mukanani, se oli jäänyt työpöydälleni. Miehet taas saisivat oven murrettua, jos niin haluaisivat. Ja olin varma, että he halusivat, tumma mies vaikutti vaaralliselta.
Joku jyskytti ovea. "Avaa se pirun ovi!" muukalainen ärjyi. 
Lysähdin istumaan maahan. Käteni vapisivat, hengitys oli epätasaista. Työnkuvaani ei kuulunut olla uhattuna. Varsinkaan yhtiön työntekijän toimesta ja jonkun vieraan miehen, joka oli todennäköisesti yksi niistä kapinallisista, jotka terrorisoivat hallitusta vastaan.
Tuijotin peililasin läpi villiä, joka nukkui levottomasti. Villi. Villi oli ratkaisu. Sen oli pakko olla. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Villi olisi tarpeeksi raivokas ja aggressiivinen, se voisi kamppailla miehiä vastaan.
Avasin lasioven epäröiden ja vetäydyin sivuun. Ja vain hetkeä myöhemmin ovi takanani pamahti auki, miehet olivat sisällä huoneessa. Villi nousi hetkessä ylös vuoteesta ja ryntäsi kohti avointa ovea.
Villi oli kuitenkin yhä huumattuna ja heikkona, eivätkä sen jalat kantaneet. Villi kaatui maahan, ja se vaikeroi. Tuon villitytön oli pitänyt olla minun pelastajani, mutta se eläin ei pysynyt edes pystyssä. Villi kompuroi kohti avointa ovea, kuin peläten oven jälleen sulkeutuvan. 
Villi pääsi kuin pääsikin tarkkailuhuoneeseen, ja Ethew nosti tytön syliinsä. Villi kietoi kätensä Ethewin ympärille ja Ethew sanoi vakaalla äänellään: "Olet turvassa, olet nyt turvassa."
Mutta minä en ollut. Minä en ollut turvassa, kun tuo outo mies tarttui tiukasti käsivarteeni ja murahti: "Sinä et yritä enää mitään, tai saat olla varma ettet päästä enää henkäystäkään tässä maailmassa." Mies ei välittänyt vaikka inahdin kivusta ja yritin vetytyä kauemmas.
   "Ethew, nyt me painumme helvettiin täältä, en ihmettelisi vaikka tämä nainen olisi jotenkin hälyttänyt vartijoita."
Yritin epätoivoisesti pyristellä vapaaksi, en todellakaan tiennyt mitä he tekisivät minulle. Tummahiuksien mies takertui yhä tiukammin kiinni ranteestani ja Ethew kannatteli tajuttomalta vaikuttavaa villiä sylissään. 
   Pelko räpytti villisti siipiään, aistini olivat virittyneet ja ahdistus oli rusentaa heikon mieleni. Tällaista ei pitänyt tapahtua, tämä oli jotain, mitä oli tapahtunut kauan sitten, ihmiskunnan ollessa vain sekasortoinen, taantunut eläinryhmä joka oli tappanut toisiaan.
   Matka eteni käytävältä toiselle, Ethew näytti tietävän kuinka selvitä pois kohtaamatta ketään. Ja olimmeko edes matkalla pois? Aikoivatko he köyttää minut johonkin komeroon? Vai tappaa? Pystyisivätkö he tappamaan?
Vilkaisin olkani yli Ethewin sylissä retkottavaan villiin. Villi kuiskasi karhealla äänellä jotakin. Ehkä hän puhui. En ollut uskonut villin kykenevän siihen, kertaakaan koko kuluneen viikon en ollut kuullut villin sanovan sanaakaan. Ja sitten kuulin, karhean ja käyttämättömän ääneen: "Ethew, ei sinun tarvitse kantaa minua." 
   Ethew päästi hermostuneen naurahduksen ja kieltäytyi ehdottomasti laskemasta tyttöä käsistään. 
Ja lopulta me selvisimme ulos. He selvisivät, minä jouduin mukaan vasten tahtoani. En ole edes varma kuinka se oli tapahtunut, kuinka olimme kulkeneet halki yhtiön tilojen – jotka olivat pelkojeni ja odotusteni mukaisesti tyhjänä. Asia, joka todennäköisesti tulisi maksamaan henkeni. Kukaan ei tiennyt minne minä olin kadonnut. Olin varma, että Ethew oli pyyhkinyt valvontakamerat.
    Siinä me olimme ulkona ja pian monen kilometrin päässä yhtiöstä. Tummahiuksien mies ei ollut päästänyt irti kertaakaan, hän vapautti käsivarteni vasta kunnes olimme poistuneet kaupungista. Yö oli elänyt jo kauan, ydinpilvet räiskyivät taivaalla valaisten Muurien toista puolta. Olimme astuneet autiomaahan. 
   "Clary, pyydän, kulje kiltisti mukanamme, niin sinun ei käy kuinkaan." Se oli ensimmäinen kerta moneen tuntiin kun Ethew kohdisti puheensa suoraan minulle. Enkä minä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin totella.

**

Jäseniäni särki. Tunsin pistelevän, polttelevan, tikaroivan ja repivän kivun kehossani. 
Avasin silmäni ja kömmin istumaan. Minulla ei ollut aavistustakaan sijainnistani. Jossain vaiheessa autiomaamatkaa olin mitä ilmeisimminkin menettänyt tajuntani. Ja se oli säälittävää.
Nousin seisomaan, yritin saada selkoa ympäristöstäni. Olin suljettuna metalliseen huoneeseen ja ilmastoinnin räksätys oli ainoa ääni jonka kuulin. Mutta jossain kaukana metalli kumisi, tai ehkä minä vain kuvittelin.
Ovi edessäni aukeni ja oviaukossa seisoi nainen, jota en ollut koskaan tavannut. "Ah, vihdoin olet herännyt! Vannon tämän olleen kolmas kerta kun tulin ilmoittamaan sinulle, että sinun kannattaisi hankkiutua tuosta kauhtuneesta rievusta eroon ja vaihtaa vaatteet."
Punatukkainen nainen viittasi nuhjuiseen koriin, jossa oli vielä nuhjuisempi kasa vaatteita. "No, kisko jotain nyt yllesi."
Näpräsin mekkoni helmaa. Nainen näytti vaaralliselta – hemmetti, kaikki näytti täällä vaaralliselta – ja koin omaksi parhaakseni totella. Mutta en todellakaan alkaisi vaihtaa vaatteitani tuon naisen läsnä ollessa. Nainen näytti huomaavan ongelmani, sillä hän hymähti ja poistui huoneesta.
Avasin nutturani ja vapautin hiukseni. Ne olivat likaiset ja pölyiset – aavikon saastuttamat. Pudotin mekon yltäni ja kumarruin vaatekorin ylle. Ehkä siellä olisi jotain pukeutumiskelpoista.
Löysin sopivat vaatteet ja kiskoin yllättävän puhtaat vaatteet helpottuneena ylleni, mutta kengät tuottivat tuskaa. Jalkapohjani olivat herkät ja kivuliaat – kuuman hiekan kuluttamat. En edes tiennyt, missä vaiheessa matkaa olin hukannut korkokenkäni ja jatkanut matkaa paljain jaloin. 
Ensin odotin kauhuissani, mitä tapahtuisi, mutta lopulta lakkasin pelkäämästä – ainakin osittain. Aikaa kului, eikä kukaan tullut huoneeseen. Oli vain minä ja levottomat ajatukseni.
Vaelsin huoneessa, yritin muistella viimeaikaisia tapahtumia. Olimme jotenkin selvinneet autiomaasta pois, mutta en tiennyt minne. En muistanut mitään. 
Lopulta odotukseni päättyi ja ovi liukui auki. Punatukkaisen naisen sijasta ovesta astui Ethew. Miehen askelet kumahtelivat metallia vasten, ja hän rykäisi hermostuneena.
Kiedoin käsivarteni ympärilleni. Jos he vaatettivat minut, he eivät tappaisi minua, niinhän? Eikä Ethew voisi tehdä mitään sellaista, hän oli turvallisuuspäällikkö. Mutta selvästi hän oli yksi kapinallisista, yksi niistä viottuneista ihmisistä, jotka yrittivät repiä sivilisaation kappaleiksi. 
"Olen pahoillani Clary, siitä että jouduit tähän mukaan. En haluaisi vahingoittaa sinua millään tavalla, ja sitä kautta myös Weiniä."
Yllättävä raivo syöksyi suoniini. "Mitä sinä puhut Weinistä!? Miten sinä kehtaat sanoa hänen nimensä Jos sinä välittäisit tippaakaan vaimostasi, sinä et veljeilisi täällä, ties missä me olemmekaan, aivan kammottavien ihmisten kanssa. Sinä et kantaisi villiä pois yhtiön tiloista, kuin... kuin rakastaisit häntä. Sinä et seisoisi siinä minun edessäni, jos välittäisit Weinistä! Te odotatte lasta! Hän on ollut sinusta huolissaan ja sinä vain... sinä..." 
   "Minä en vahingoita sinua, jos tulet rauhassa. Lupaan, olet turvassa täällä", Ethew mutisi. 

**

"No, mitä me nyt sitten teemme sille naiselle?" rastapäinen mies murahti huoneen perältä. He kolme olivat jo tovin yrittäneet keksiä ratkaisua tilanteeseen, johon heidän ei todellakaan olisi pitänyt päätyä.
   "Ehkä hän tietää jotain, josta on meille hyötyä", punapää ehdotti, ehkä jo viidennen kerran.
"Diana, tietenkin hän tietää! Hän oli siellä, hänellä on omat pikku näppinsä pelissä Lilean vangitsemisessa ja käyttämisessä tutkimuksissa. Tyttöraukka on maannut tajuttomana siitä lähtien kun saavuimme tänne."
"Helvetti." Jaron ärähti ja tuijotti tyhjyyteen. Ei kenelläkään ollut valmista vastausta ongelmiin, ei kukaan tullut hopealautasella tarjoamaan voittoa sodassa, joka oli vasta alkamassa.
"Meidän pitää vain… meillä ei ole yhtään ylimääräisiä resursseja siihen naiseen tuhlattavaksi. Mitä nopeammin saamme tiedot irti hänestä, sitä parempi. Otamme hyödyn irti ja... no..." Sam mutisi.
"Sinä tarkoitat että sitten tappaisimme hänet?" Diana kuiskasi.
   Sam nyökkäsi.
   "Me emme ole tappajia. Emme alennu siihen, mitä he tekevät", Diana sanoi ärhäkästi.
"Voimme lähettää hänen sielunsa postipaketissa uudelleen istutettavaksi", Sam murahti pilkallisesti. "Mitä paskaa sekin, ne tappavat ihmisen, siirtävät palan pikkuaivoista vastasyntyneeseen vauvaan ja uskottelevat kaikille 'sielun' saaneen uuden ruumiin."
Sam vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi pian: "Meillä ei vain ole ruokaa hänelle. En minäkään pidä tappamisesta, mutta ei täällä ole toistakaan vaihtoehtoa. Ellette pitäisi ruuan entistä tarkemmasta säännöstelystä? Audrey parka olisi vielä heikommassa kunnossa, saati nyt, kun meillä on Lileakin huolehdittavana." Sam ei katsonut kumpaakaan ystävistään kun hän murahti: "Se on tehtävä. Minä teen sen. Teen sen niin inhimillisesti, kuin vain on mahdollista. Tyttö ei ehdi edes pelätä."
Jaron tunsi itsenä hieman huteraksi sanoessaan: "Selvä." He olivat juuri tehneet päätöksen tytön tappamisesta, eikä Jaron nähnyt epävarmuutta Samin kasvoilla. Sota oli todella alkamassa.

***

Mitä Clarylle tapahtuu, onko se sitten nirri pois?

Oon taas ihan innoissani tän tarinan parissa, lavastelen parhaillaan seuraavaa osaa ja loin yhden keskeisen uuden siminkin!

^ Tai no olin kuukausi sitten, kun latasin tän bloggeriin. :D Nyt tällä hetkellä sijaintini on Iso-Britannia ollut vajaan viikon, ja on vielä noin kuukauden. Tämä osa on lojunut täällä odottelemassa viimeisintä tarkastusta hurjan kauan, mutta en ole vain saanut energiaa tarkistaa osaa, kun jotenkin suhtaudun tähän liian kriittisesti. No, menköön nyt tällaisenaan. Sanokaa mitä piditte!

3 kommenttia:

  1. Hyvältä vaikutti, en oikein osaa sanoa muuta. Tosin toivon kovasti ettei Clary kuole ainakaan vielä. D:

    VastaaPoista
  2. They are buying abroad on-line 우리카지노 casinos y accepting Malaysian gamers

    VastaaPoista